Info

About      News      Links     Publications

Mikko Paakkola (*1961 Lappi Tl, Finland) graduated from Turku School of Fine Arts, Finland (1981-85) and made his postgraduate studies in Paris, Ecole Nationale Supérirure des Beaux-Arts (1988 -90). He lived and worked in Brussels 1966 - 2006.

Mikko Paakkola, né en Finlande, à Lappi Tl en 1961. Vit et Travaille à Turku, Finlande. Étudié à l’Ecole des Beaux Arts de Turku1981-1985 et á l’Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts à Paris 1988-1990. A vécu à Bruxelles de 1996 à 2006.

Mikko Paakkola (*1961), som utexaminerats från Åbo ritskola, bodde 1996-2006 i Bryssel och före det i Paris  där han studerade 1988-1990 på Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts

Mikko Paakkola (*1961 Lappi Tl) on opiskellut Turun piirustuskoulussa 1981-85 ja myöhemmin Ranskan valtion myöntämän jatko-opintoapurahan turvin l’Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts’ssa 1988-90. Työskennellyt Brysselissä Belgiassa vuosina 1996-2006.

Mikko Paakkola (*1961) woont en werkt opnieuw in Finland, na een verblijf van verschillende jaren in Parijs en in Brussel, studeerde aan de Academie voor Schone Kunsten in Turku Finland en aan de Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts in Parijs. 

                                 

MIKAËL FAUJOUR 

While skimming through a catalogue of his works or browsing his website, the small format reproductions – whose faded tones do not do justice to the very works – remind me of a physical impression at first, before a painting powerful without being aggressive, quiet, penetrating and of rare intensity. The composition is simple: a line separates the space, making the horizon deep, perhaps even endless, only pierced by the burnless radiance of a sun which either hardly shows up or exults and saturates the sky. An impression of a primordial vision as well, of a genesiac separation of a sky colonized by the calm, majestic eruption of the sun with the still, black ocean, which absorbs the reflection.

With a first hasty approach whether on a screen or in the pages of a catalogue, or in a jam-packed art fair, one could simply consider the work as a repetitive protocol, worn out in a glance. But one must stand in front of the painting and experience its presence, feel it, be absorbed by it. ”Painting as such makes time stop and suggests a presence beyond our life's contingency […]. The painting makes time emerge and reach towards eternity: the duration itself is present inside the painting. Both birth and death are present in the art of painting”, Paakkola analyzed in an interview with his gallerist, curator and colleague, Jean-Marie Stroobants.

Iterative, presenting the same composition in various formats and tones – golden, orange, blue, scarlet etc. – Mikko Paakkola's work has something of a meditation on the eternal return, in the form of a sun over a still sea, either rising from or returning into the night, a pictorial echo to Arthur Rimbaud's strophe :

„It is found again.

What? Eternity.

It is the sea

Gone with the sun."

At the first degree, the experience of the pictoriality takes hold: intensity of the pigments, brilliance, material effects. As a meditation made form, Mikko Paakkola's painting also calls for a meditative attitude of presence to one's self, keeps at distance the world's buzz, the frenetic temporality of the city, the continuous flood of news and information, the technological invasion and constant entertainment intrusion. It intrinsically contradicts the dominance of a time which generates "a crisis of sensitivity, an impoverishment of what we can feel, perceive, understand and develop in relation to all living things", according to philosopher Baptiste Morizot and art historian Estelle Zhong Mengual. Mikko Paakkola's art affirms an art peculiarity which, as a resistance to the techno-consumerist alienation, educates the sensibility so as to inhabit and desire the world, the real, out of the rampant technological totalitarianism. Each of his paintings offers the conditions of an experience of oneself and of the world such as James Douglas ”Jim” Morrison captured:

"Moment of inner freedom

when the mind is opened & the

infinite universe revealed (...) 

FR: De grands paysages immobiles, absolus, évidents comme des archétypes, d'une présence qui captive et absorbe. Dix ans ont passé, mais le souvenir, têtu, m'en est resté, depuis que j'ai rencontré la peinture de Mikko Paakkola lors du «off » d'Art Fair Brussels 2012. Les quelques œuvres vues, puis longuement contemplées, ont depuis lors habité ma mémoire comme peu d'images et d'œuvres, dans ce temps ivre d'images.

Feuilletant un de ses catalogues, parcourant son site internet, les reproductions de petit format – dont les tons affadis ne rendent pas justice aux œuvres – me rappellent une impression d'abord physique devant une peinture aux tons puissants mais sans agressivité, quiète, pénétrante et d'une intensité rare. La composition est simple : une ligne sépare l'espace, faisant l'horizon profond, sans fin peut-être, troué seulement par l'éclat sans brûlure d'un soleil qui tantôt pointe à peine et tantôt exulte et sature le ciel. Impression aussi d'une vision primordiale, séparation génésiaque d'un ciel colonisé par l'éruption calme et majestueuse du soleil d'avec l'océan, calme et noir, qui en absorbe le reflet.

En première approche, hâtive, sur écran, dans les pages d'un catalogue ou dans le trop-plein d'un salon, on pourrait n'y voir qu'un protocole répétitif, croire l'œuvre épuisé d'un coup d'œil. Mais il faut d'abord se tenir face à la peinture, faire l'expérience de sa présence, l'éprouver, être absorbé par elle. « La peinture en tant que telle provoque un arrêt du temps, et suggère une présence au-delà de la contingence de notre vie (…). La peinture fait émerger le temps et tend vers l'éternité : c'est la durée qui est présente dans la peinture. Là, il y a la naissance et la mort », analysait-il dans un entretien avec son galeriste Jean-Marie Stroobants^. Itératif, déclinant la même composition en divers formats et tons – or, orangé, bleu, écarlate etc. –, l'art de Mikko Paakkola a quelque chose d'une méditation sur l'éternel retour, sous la forme d'un soleil sur une mer étale, se levant ou retournant à la nuit, écho pictural de la célèbre strophe d'Arthur Rimbaud :

« Elle est retrouvée.

Quoi ? – L’Eternité.

C’est la mer allée

Avec le soleil. »

Au premier degré, l'expérience de la picturalité – pigments intenses, brillance, effets de matière – saisit. Méditation faite forme, la peinture de Mikko Paakkola appelle aussi une attitude méditative de présence à soi, tient à distance le bruit du monde, la temporalité frénétique de la ville, « l'information » à jet continu, l'envahissement technologique et le divertissement permanent. Elle contredit par essence la dynamique dominante d'un temps qui produit « une crise de la sensibilité [c'est-à-dire] un appauvrissement de ce que nous pouvons sentir, percevoir, comprendre et tisser comme relations à l'égard du vivant », selon Baptiste Morizot et Estelle Zhong Mengual. L'art de Mikko Paakkola affirme un « propre de l'art » qui, résistance à l'aliénation techno-marchande, éduque le sensible pour habiter et désirer le monde, le réel, hors du totalitarisme technologique. Chacune de ses peintures offre les conditions d'une expérience de soi-même et du monde, telle que James Douglas « Jim » Morrison l'avait saisie :

« Moment of inner freedom

when the mind is opened & the

infinite universe revealed (...) »

FI: Arkkityyppisiä maisemia, staattisia ja ehdottomia. Läsnäolo joka tempaa mukaansa ja vie mennessään. Siitä on jo kymmenisen vuotta kun seisahduin Brysselissä vuonna 2012 Off – taidemessuilla Mikko Paakkolan maalausten eteen, eikä muisto tästä ole kaikonnut. Muutamat silloin näkemäni teokset ovat syöpyneet mieleeni lähtemättömästi, huolimatta aikakautemme yli äyräiden pursuavasta visuaalisuudesta. Eivätkä ne ole jääneet ainoiksi.

Katalogien ja sähköisen median valitettavan pienikokoiset ja valjut toisinnot eivät tee oikeutta näille fyysisyydessään mieleenpainuville teoksille. Voimakassävyisiä maalauksia, silti sopusointuisia, hiljaisuudessaan läpitunkevia ja poikkeuksellisen intensiivisiä. Sommittelu on yksinkertainen: yksi viiva jakaa pinnan ja rakentaa syvän äärettömyyteen janoavan horisonttilinjan, joka huipentuu auringon liekkeihin ja taivaan täyteläisyyteen. Ikuisuuksiin ulottuva majesteettinen näky; vetten yllä hiipivä valo vaivihkaa ja vääjäämättä leijailee yli syvyyksien synkän ja kaiken peittävän mustuuden.

Jos näitä lähestyy näyttöpäätteellä, näyttelyluetteloiden sivuilla tai täyteen ahdetuilla messuilla, ne näyttäisivät ensinäkemältä kaavamaisilta ja mielenkiinnottomilta. Mutta niiden edessä on vain oltava, on koettava niiden läsnäolo. ”Maalaus itsessään pysäyttää ajan, se kahlitsee sen ja seisahtuu paikoilleen. Loputon läsnäolo….Maalaus syntyy ajan kanssa ja kurottautuu kohti ikuisuutta, ja siinä on läsnä myös ajan kesto. Syntymä ja kuolema ovat läsnä maalaustaiteessa”, analysoi taiteilija yhdessä kollegansa ja kuraattorinsa, Jean-Marie Stroobantsin kanssa. Toistuvasti yhdessä ja samassa sommitelmassa pitäytyvät teokset jakautuvat moninaisiin muotoihin ja sävyihin -tulipunaisesta kullan kautta sinisiin ja oransseihin. Mikko Paakkolan taide on mietiskelyn ja ikuisen paluun taidetta alati nousevan ja jälleen yöhön pakenevan auringon levittäytyessä merten ylle. Arthur Rimbaudin säkeiden vastine silmille.

"Se löytyi taas.

Mikä niin? - Ikuisuus

Se on auringon kanssa

kulkenut meri."

Kirjaimellisesti, tämä väripigmenttien intensiteetin, heijastusten ja materian leikin täyttämä visuaalinen kokemus ottaa haltuun. Mikko Paakkolan maalausten meditatiivinen läsnäolo pitää loitolla maailman melut ja kaupungin hälyt, mietiskelevä muodonanto asettuu poikkiteloin aikakautemme pirstoutuneisuuden, jatkuvan kuvatulvan ja teknologian ylivallan kanssa. Vastavoima dominanssille, joka tuottaa ”sensitiivisyyden kriisin, köyhdyttää kaikkea sitä mitä voimme tuntea, havaita, ymmärtää ja rakentaa suhteessa elolliseen” (Baptiste Morizot ja Estelle Zhong Mengual). Mikko Paakkola asettautuu taiteen nimissä teknis-taloudellista vieraantuneisuutta vastaan, hän näyttää tien kohti toisenlaista todellisuutta, teknokraattisten diktartuurien ulkopuolelle. Joka ainoassa hänen teoksistaan on koettavissa teos itsessään ja maailma sen ulkopuolella, tavalla jonka myös James Douglas ”Jim” Morrison ilmaisi:

"Moment of inner freedom

when the mind is opened & the

infinite univers revealed (...)"

 

 

MF - Journaliste, Membre de l'Association des critiques d'art 

Silmämnkantamattomiin - Kirjoituksia maalaustaiteesta
L'immensité dans la sang - Èchanges intimes à propos de la peinture. 
100 pages, illustrated, bilingual finnish-french.  
Publisher: Partuuna, www.partuuna.fi

(sold out)